tän hetken mietteet kiteytettynä viestissä jonka äitilleni lähetin. toivottavasti se ei nyt hirveesti huolestu.

"mie en enää jaksa.
joka vitun päivä mie syön ja oksennan ja otan laksatiiveja.
mie en jaksa!
eikä Mika ymmärrä minuu pätkänvertaa, se vaa sanoo et
"lopeta, siun päätettävissähä se on.
senku alat syömää normaalisti ja lopetat oksentamisen.
en mie ainakaa jäis tollasii vaivoi murehtimaa."
se ei ymmärrä et tää ei oo elämäntapa vaa sairaus.
ja sit se vaa suuttuu ku sanon et se ei ymmärrä.
mie oon niin vitun väsyny tähä!
en haluu elää enää päivääkää tätä paskaa.
mut pakko kai se on.
antasin mitä vaa jos pääsisin tästä vitun lihomisfobiasta ja syömishäiriöstä eroo.
ei tää oo enää ees elämää.
eikä minuu voi auttaa, ei tähä auta mikää.
ei osastot, ei järkipuhe, ei oma päättämine.
mie vaa murjotan päivät ja itken illat ku en jaksa.
anteeks ku vaa angstaan."