ahistaa. maailma on kova. liian kova pienelle tytölle. oon äitillä muutaman yön ku Mikal on yötöitä. tääl on menny syömiset niin täysin päin persettä. kontrolli täysin hukassa. ku meen takas kotii en uskalla käyä vaa'al ainakaa viikkoo. ei tän näin pitäny mennä. miun pitit kieltäytyy ruuasta mitä tarjotaan. sen sijaa mie syön vapaaehtosesti. tää on niin syvältä. tänääki on menny kurkusta alas vaikka mitä paskaa. eikä oo tullu ylös mitää ku tääl on aina joku kotona ja niin pieni kämppä et kaikki kuulis.

pelkään. pelkään iltaa. yötä. itteeni. pelkään sitä pientä terää joka kulkee uskollisesti meikkipussissa mukana. pelkään parveketta, tupakkaa, vessaa, lääkekaappia. mut eniten pelkään ruokaa, lihomista. pelkään et teen itelleni pahaa. ku muitten silmä välttää. pitäähä miun kostaa tää yletön syömine itelleni, eikö? miun on pakko kostaa. mie tiiän että kostan. ja tiiän et jos se on jotain näkyvää ni saan noottia. viimeistää sit kotona Mikalta. mut oikeesti. en pysty valehtelemaa Mikalle mistään. joten mie kerron hänelle varmaa heti kostettuani.

kosto on suloinen. suunnittelen miten sen tekis. viiltäis? nappais kaikki lääkkeet mitä etee sattuu? polttais ihoo tupakalla? vaiko kenties hyppäis parvekkeelta? pitää miettiä. mikä ois pahin? mistä kärsisin eniten? tai no, mistä miun ruumis kärsis, psyykkisesti tuun nauttimaan siitä kostosta. sen tiiän. ootan sitä jo innolla. miun ruumis saa tuta mitä siitä seuraa ku mättää itteesä niin paljo ruokaa. se saa ansionsa mukaan.