taas uusi aamu. uusi päivä. taas pitäis jaksaa elää. taas pitäis jaksaa taistella ruuan kanssa. taas pitäis yrittää olla viiltämättä ja syömättä. taas pitäis jaksaa esittää pirteetä ja olla kiukuttelematta. taas pitäis yrittää kestää itteeni. ei kiva, en jaksa, en kestä.

eile oli taas kiva riita Mikan kanssa. huoh. se lähti siitä ku hää oli työkaverin synttäribileis. olin ihan mustis kaikesta. ja sit hää rupes angstaa kaikkee, repi siteen pois miun kädestä ja katto niitä vuotavia haavoja. sano et ne on hänen vika ja blaablaablaa. et hää on ihan epäonnistunu ihmisenä ku ei oo saanu minuu onnelliseks. vittuku ei oo saanu ikinä kukaa muukaa!

sit hää sano vaa et viiltele häntä mielummi, et saman tuskan hää kokee silloki. sit vaa angstattii molemmat. itkettii. Mika kysy viel et millo mie teen sen viimosen viillon, et millo hää löytää miut kylpyammeesta verisestä vedestä kuiviinvuotaneena ja hukkuneena. pyys lupaamaa et ei ikinä, mut en mie pystyny lupaamaa.

oon ihan paska.

mie haluun elää! antakaa miulle elämä! en jaksa enää kulkee tääl zombina. ei tää oo oikeesti sen arvosta. ei maailma nyt niin ihana oo. kaukana siitä. mut jos saisin ees elää.. ehkä se auttais jaksamaa. jos voisin hengittää vapaasti, hymyillä aidosti ja rakastaa ilman menettämisenpelkoa. jos saisin elää ees päivän. yhen ainoon päivän. jaksaisin paljo paremmi. onko liikaa pyydetty?